And the puddles were actually parts of a soup

I open my computer with a purely voluntary intention of reaching my parents, and pick up the piece of paper that drops on my hotel bed from between the lid and the keyboard. But the note, written by that polite man at the reception, sees daylight only to find itself useless. For the two, maybe three times internet problems forced me to look at that note have enabled me to discover I can survive without it now – in the middle of everything else I’ve managed to memorize the hotel’s WIFI password. “This, my friend,” I think to myself, “is how learning happens.” And oh, this is only the beginning of a much bigger learning.

These first days spent first in California and now in Dakar, I feel, are the beginning of soup filled with dull pieces and tasty pieces, of bland and spicy parts and lots of in-betweens. These days and moments are only the very first, basic ingredients that never really end up tasting in the final soup, and yet are essential for it to begin with the right texture. These moments are the first freshly cubed potatoes hitting the bottom of an stainless steel pan; surely soon forgotten yet with no doubt necessary.

The soup-cooking started at the Global Citizen Year Pre-Departure Training last week. Learning was one big topic; we discussed the conflict between learning and serving as our primary intentions in the program. Is service, or helping, something we can or should do, or are we going to our host communities merely to learn for ourselves how the world works there? And what does service even mean? What exactly are we expecting to learn when we name learning as our main intention?

My opinion was that we can and should do both. Learn and serve. However, my definition of service isn’t one that expects an entire village community to experience enormous positive changes based on my actions. I find service in small things too. Things like positive attitude and polite behaviour and assistance with basic household chores may not seem like they really serve anybody, but imagining myself in the place of someone receiving that, I find those things to have at least a small short-term positive effect. And I do not mean that the mere absence of Armi’s negative effect in a Senegalese village would automatically make Armi’s presence there a good thing – that would be the same as celebrating not being robbed as a way of saving money. But I actually believe these small things have a positive effect, perhaps small, but most likely positive. And in the whole process learning happens all the time, making itself meaningful in the big picture. My view might of course change during this experience, and I put no effort into preventing that change from happening.

The questions I wrote down in my journal were ones I had faced before, and getting a chance to voice them in a peer support exercise at Stanford was helpful. Is it right to go and live in a developing country community for a certain period of time, try to have a positive impact and then leave after that time is over? In my UWC-time social theater classes this phenomenon was referred to often as “parashooting in” – something like, attempted service for a pre-determined time without any prior assessment of the community’s actual needs nor plan for sustaining the positive effects after the “savior” has left. In the worst case, such projects can actually cause more harm than good. On the other hand, I also find a moral issue in seeing the whole six months that I will spend in a host community as nothing but a learning process for myself. For some reason I just find it hard to accept the idea of myself “wasting” a Senegalese family’s time and the effort required from them to host me for so long only so that I can “grow as a human being” (and take all the learnings to my own home community in Finland – as if the same learnings could ever even be applied in both places.)

While writing this in my hotel room in Dakar a little before midnight I see some connections in my otherwise very messy thoughts that I rarely express. Perhaps the only reason I have faith in my own ability to both help and learn here is that I find both of these intentions somehow immoral when they are left alone – and so I believe in a compromise rather than a combination; half of both soups rather than the entire two soups mixed together. And maybe there is more tp this; I will go to my Dakar host family’s house tomorrow and a new phase will begin. Maybe I will slowly begin to find out what all of this is about, maybe die trying. You never really know, right?

As my parents have already read from a barely-sent email, Senegal has treated me well so far. Although I’ve only seen the babies of the rain, puddles, and not the actual rain, I can already tell how refreshing it can be, and although the confusion of whether to speak Wolof or French either melts into a mix or dries as a silence, I’ve been well.

Avaan tietokoneeni täysin vapaaehtoisissa aikeissa ottaa vihdoin yhteyttä vanhempiini, ja nappaan käteeni hotellin sängylle näppäimistön ja kannen välistä tipahtaneen paperinpalan. Mutta lappu, jonka vastaanoton kohtelias mies kirjoitti, näkee päivänvalon vain todetakseen tulleensa hyödyttömäksi. Koska niiden parin kerran jälkeen, joina internetin takkuaminen pakotti minut katsomaan sitä lappua useampaan kertaan, pärjään ilman sitä – kaiken muun keskellä olen kyennyt oppimaan hotellin WIFI-salasanan ulkoa. “T’ässä, ystäväiseni, näet,” ajattelen itsekseni, “miten tapahtuu oppimista.” Ja tämähän on vasta suuremman oppimisen alku.
 
 

Nämä ensimmäiset, ensin Californiassa ja nyt Dakarissa vietetyt päivät muodostavat alun keitokselle, joka on täynnä tylsiä ja herkullisia paloja, mauttomia ja mausteisia kohtia ja väliinputoajia. Nämä päivät ja nämä hetket ovat vain niitä ensimmäisiä aineksia, jotka eivät lopulta oikein maistu siinä valmiissa keitossa, ja kuitenkaan soppaa ei voitaisi keittää oikein ilman näitä. Nämä hetket ovat niitä ensimmäisiä raakoja kuutioituja perunoita osumassa tyhjän valurautakattilan pohjaan; varmasti pian unohdettuja mutta epäilemättä välttämättömiä.

 
 

Sopan keittäminen alkoi Global Citizen Year:n lähtöä edeltävästä koulutuksesta viime viikolla. Oppiminen oli yksi iso aihe; keskustelimme siitä, pitäsikö meidän pääasiallisena aikeenamme olla oppiminen vai auttaminen tämän välivuosiohjelman aikana. Onko meidän edes mahdollista auttaa ketään tai mitään asuttamissamme kyläyhteisöissä, vai olemmeko menossa niihin vain oppiaksemme elämästä maailman sillä puolella? Mitä auttaminen edes tarkoittaa? Ja mitä me oikein odotamme oppivamme, jos sanomme oppimisen olevan ainoa tavoitteemme?

 
 

Oma mielipiteeni oli, että me voisimme, ja meidän tulisi, sekoittaa oppimista ja auttamista keskenään. Oman määritelmäni mukaan auttaminen ei kuitenkaan välttämättä tarkoita suuria tekoja aiheuttamassa suuria positiivisia muutoksia, vaan niitä elämäntapaoppaiden sivuiltakin löytyviä “pieniä asioita”. Vaikka myönteisen asenteen, kohteliaan käytöksen ja kotitöissä avustamisen ei ehkä ajattelisi auttavan ketään kovin paljoa, voin kuvitella itseni kovin kiitollisena vastaanottamassa niitä. Enkä tällä tarkoita, että pelkkä Armin läsnäolon huonojen seurauksien puute senegalilaisessa kylässä tekisi Armin läsnäolosta positiivisen asian kylälle – sehän olisi sama kuin jos juhlisi ryöstetyksi tulemattomuuttaan rahansäästönä. Vaan luulenpa todella uskovani, että näillä pienillä asioilla on hyviä seurauksia, joskin pieniä, toivottavasti ainakin hyviä. Ja koko aikana oppimista tapahtuu kuin huomaamatta, ja kaikki opittu tekee itsensä merkitykselliseksi suureen mittakaavaan astuessaan. Omat näkemykseni voivat tietenkin muuttua koko tämän kokemuksen aikana, enkä oikeastaan yritä estellä muutoksia tapahtumasta.

 
 

Kysymykset, joita tulin kirjoitelleeksi päiväkirjanomaiseen vihkooni, olivat minulle jo ennestään tuttuja, ja yhtenä iltapäivänä Stanfordilla pidetyssä “ryhmätukiharjoituksessa” sainkin keskustella niistä. Onko oikein mennä kehitysmaassa sijaitsevaan yhteisöön ennalta määrätyksi ajaksi, yrittää parantaa ihmisten elämät siellä sinä aikana ja sitten lähteä, kun tuo määrätty aika on ummessa? Puhuimme tästä paljon UWC-aikaisilla yhteisöteatterin tunneilla käsitteenä “parashooting in.” Termi tarkoittaa jonkinlaisia auttamisyritelmiä, joissa ei tehdä minkäänlaista tutkimusta yhteisön todellisista tarpeista saati suunnitella positiivisen vaikutuksen säilyttämistä varten menetelmiä, joiden avulla hyvä jatkuisi “pelastajan” jälkeenkin. Pahimmillaan tuollaisista projekteista voi koitua enemmän haittaa kuin hyötyä. Toisaalta, en myöskään pysty oikein hyväksymään sellaistakaan lähtökohtaa, että koko kuusi kuukautta, jonka vietän jossakin senegalilaisessa yhteisössä, olisi minulle pelkästään henkilökohtainen oppimiskokemus. Tämä viimeisin lähinnä siksi, etten halua kuvitellakaan “tuhlaavani” jonkin perheen aikaa ja sitä vaivaa, jonka minun talossa pitämiseni väkisinkin aiheuttaa, vain voidakseni “kasvaa ihmisenä”. 

 
 

Kirjoittaessani tätä hotellihuoneessani Dakarissa vain hieman ennen keskiyötä alan nähdä pieniä yhteyksiä näiden yleensä hyvin solmuisten ja harvemmin ilmaistujen ajatusteni välillä. Ehkä ainoa syy, miksi uskon omaan kykyyni sekä auttaa että oppia, on se, että molemmissa on yksinään mielestäni jotakin väärää – ja niinpä uskonkin niiden väliseen kompromissiin enkä yhdistelmään; puolikkaaseen kummastakin sopasta enkä niiden molempien sekoitukseen. Ja ehkä tähän liittyy jotain muutakin; menen huomenna Dakarin isäntäperheeni taloon ja siitä alkaa uusi vaihe. Ehkä alan pian ymmärtää, mistä tässä kaikessa on kysymys, tai ehkä en koskaan löydä vastausta. Eihän sitä tiedä, vai mitä?

 
 

Kuten äiti ja isä jo ovat juuri ja juuri läheteneestä sähköpostista lukeneet, Senegal on ptänyt minusta tähän asti hyvää huolta. Vaikka olen nähnyt vain sateen lapset, lammikot, enkä aitoa sadetta, voin aistia miten virkistävää se voi olla, ja vaikka wolofin ja ranskan kielten välinen hämmennys onkin sulanut joko sekoitukseksi tai hiljaisuudeksi, olen voinut hyvin.