I’ve never feared rain. Or storms. I don’t particularly like thunder, because of the unpleasant noise; I sometimes dislike rain because of the way it soaks my clothes but I’ve never really been afraid of its journey colliding with mine.
Even when the first insecure drops of rain water splashed on my foot waking me up again around midnight a month ago, my initial reaction was denial. The first alarm – the heat caused by a power cut turning my fan off – had managed to wake me up. But only to mumble to myself everything was going to be fine soon and turn to the other side.
However, the unignorable noise of every part of my room’s external roof structure clanging threateningly in the aggressive wind refused to leave me alone. My feet began to bathe in the rain that was flowing through the ceiling and straight into my bed – I had no choice but to believe it was real. To believe that what I had told myself for nineteen years I was safe from and that would never happen, was happening. To witness the impossible and try to cope with it.
But it was only in the morning that I realised how insanely and undeservingly lucky I was to have lived nineteen years before seeing that this was reality, here and now, and how even more lucky I was to do so by my own choice.
My Wolof teacher bought me a toothbrush. When I attempted to resist, insisting that I had the money and standing still in genuine shock rather than surprise, he said: “This is my gesture of teranga” – hospitality.
Today it rains again. I wake up in the first fresh breaths at around six in the morning and know I have eighty-five more minutes to get all my energy together for a Friday. So I turn to the other side again. Ninety-two minutes later I finally force myself to stumble up and towards my toothbrush.
When I’m done with absolutely everything, including even placing my malaria pill on the corner of my desk so I will surely remember to swallow it with overly bleachy water after breakfast, I step out into the rainy early morning. What I see is a demonstration of how here all life pauses when the rain runs. Most of the time at least ten people of all ages run around my house doing whatever belongs to their current moments. Silence is rarely heard, but now I struggle to find a single soul. So I take a wooden stool and sit down to wait for someone to enter the empty stage with the line “Issa, kaay ndekki” – “Issa, come have your breakfast.”
The silence manages to make me feel anxious and lonely at the same time as it is also very calming. I almost forget about the workday at a local pre-school that I am supposed to start in less than an hour. I just sit and wait; minutes pass until they reach nine o’clock and I should be at work but I am still sitting. In my thoughts I go back home. I think about the brown and orange shades of any rainy autumn day, and how depressing those colors would feel to me whenever walking to the bus stop. Otherwise rainy days were no different from other days back home. This rain, it is somehow grey and misty, dreamy, but not depressing. The quiet drizzle almost hypnotizes, I am somewhere far away. Eventually one of my older sisters appears out of nowhere, carrying bread on her lap and a baby on her back.
Regardless of the fact that I am half an hour late for work, I do not rush but greet the few people I see on my way. More than people there are baby goats and horses and showered sheep and lost chickens.
Most of the kids stay at home because of the rain, so I get to focus on the wailing three-year-old Monique. Her life has collapsed because of the four hours she has to spend at the kindergarten before getting back to her mother. So I hold her on my lap for the whole four hours, sitting on a tiny wooden chair and telling seemingly calming phrases to her indifferent ears with ponds of tears. The classroom is hot and humid, the one fact that is not changed in any way by the rain. When snack break is almost over, little Monique still refuses to eat or drink any of the bread, biscuits, water and mango juice that has been packed in her teddy bear shaped school bag. Instead, continuing to cry apparently seems like the thing to do, so again I wipe her tears with one hand and my own forehead’s sweat drops with the other. After three exhausting hours the child finally begins a nap on my lap – my every muscle has fallen asleep way earlier – and the teacher of the class tells me to put her down and stretch my legs for a while. Relieved, I do so, carefully. But the girl somehow senses the momentary lack of immediate protection and begins to loudly wail again. When Monique’s mother comes to pick the child up after 1pm, she thanks all the teachers and successfully ignores my presence.
The dreamy, tranquil aura of the rain refuses to cease for the whole day. My family spends the afternoon together; in the evening we wrap ourselves in each other for warmth. I sit on a carpet with the kids who yawn earlier than usual. I keep thinking this rainy day was very different from my other days here. Different – not really worse. The third cat comes and finds comfort curling up in the middle. Everything lies in silence again.
En ole koskaan pelännyt sadetta. Tai myrskyjä. En erityisesti pidä ukkosesta sen epämiellyttävän äänen takia; joskus inhoan sadetta joka liottaa vaatteeni mutten ole koskaan ollut peloissani että sen kulku törmäisi omaani.
Vielä kun ensimmäiset epävarmat sadepisarat loiskahtivat jalalleni herättäen minut uudelleen joskus keskiyöllä kuukausi sitten, välitön reaktioni oli epäusko. Ensimmäinen hälytys – kuumuus, joka johtui tuulettimeni sammumisesta sähkökatkon seurauksena – oli kyllä onnistunut herättämään minut. Mutta vain mutisemaan itselleni että kaikki on kohta taas hyvin ja kääntämään kylkeä.
En kuitenkaan voinut olla kuulematta huoneeni ulkoisten kattorakenteiden kolinaa ailahtelevaisessa tuulessa tai tuntematta jalkojeni kylpevän sadevedessä, joka ropisi katon läpi suoraan sänkyyni – se oli pakko uskoa todeksi. Uskoa, että absurdi asia jolta yhdeksäntoista vuotta luulin olevani täysin turvassa, jota ei koskaan tapahtuisi, tapahtui parhaillaan. Todistaa mahdotonta ja koettaa pärjätä sen kanssa.
Mutta vasta aamulla tajusin, miten tavattoman ja ansaitsemattoman onnekas olin saadessani elää yhdeksäntoista vuotta ennen kuin näin tämän olevan todellisuutta, ja että vielä onnekkaampi olin tehdessäni tämän havainnon omasta tahdostani.
Wolofinopettajani osti minulle hammasharjan. Yrittäessäni vastustaa, vakuuttaen että minulla oli siihen varaa ja seisten paikoillani puhtaasta järkytyksestä, hän totesi: “Tämä on minun eleeni terangasta” – vieraanvaraisuudesta.
Tänään sataa jälleen. Herään ensimmäisissä raikkaissa henkäyksissä kuuden aikaan aamulla ja tiedän, että minulla on vielä kahdeksankymmentä viisi minuuttia aikaa kerätä kaikki mahdollinen energia perjantaita varten. Niinpä käännän taas kylkeä. Yhdeksänkymmentä kaksi minuuttia myöhemmin pakotan lopulta itseni kömpimään ylös ja kompuroimaan kohti hammasharjaani.
Kun olen tehnyt aivan kaiken, jopa asettanut malarianestolääkepillerini pöydänkulmalle jotta varmasti muistaisin nielaista sen liian valkaisuaineisella vedellä aamiaisen jälkeen, astun ulos varhaiseen, sateiseen aamuun. Ulkona näkemäni on esitys siitä, miten täällä kaikki elämä seisoo paikoillaan kun sade juoksee. Yleensä talossamme on vähintään kymmenen kaikenikäistä ihmistä juoksentelemassa ja puuhastelemassa milloin mitäkin. Hiljaisuutta kuulee hyvin harvoin, mutta nyt en löydä ristin sielua. Niinpä otan puisen jakkaran ja istun sille odottamaan, että joku astuu tälle tyhjälle näyttämölle sanoilla “Issa, kaay ndekki” – “Issa, tule aamiaiselle.”
Hiljaisuus saa minut tuntemaan oloni hieman alakuloiseksi ja yksinäiseksi samalla kuin se on myös hyvin rauhoittavaa. Melkein unohdan, että työpäiväni paikallisessa lastentarhassa pitäisi alkaa jo alle tunnin kuluttua. Istun vain ja odotan; minuutit kuluvat kunnes kello on jo yhdeksän eikä ketään ole vieläkään näköpiirissä ja vieläkin minä vain istun. Menen ajatuksissani koti-Suomeen. Mietin minkä tahansa syksyisen sadepäivän ruskeita ja oransseja sävyjä, ja miten masentavilta ne tuntuivat aina bussipysäkille tallustaessani. Muuten sadepäivät eivät eronneetkaan muista. Tämä sade on jotenkin harmaata ja usvaista, unenomaista, muttei masentavaa. Hiljainen tihkutus on melkein hypnoottista, minä olen jossain kaukana. Lopulta yksi isosiskoistani ilmestyy tyhjyydestä kantaen leipää sylissään ja vauvaa selässään.
Vaikka olen puoli tuntia myöhässä töihin, en kiirehdi vaan tervehdin niitä harvoja matkalla näkemiäni ihmisiä. Enemmän kuin ihmisiä, tiellä on vuohivauvoja ja hevosia ja peseytyneitä lampaita ja eksyneitä kanoja.
Suurin osa lapsista pysyy sateen takia kotona, joten pystyn keskittymään itkusta ulvovaan kolmevuotiaaseen Moniqueen. Hänen koko elämänsä on pirstaleina näiden neljän tunnin takia, jotka hänen on vietettävä päiväkodissa ennen äidin luo palaamista. Siispä pidän häntä sylissäni koko neljä tuntia istuen pikkuruisessa puisessa lastentuolissa ja hokien hänen epäkiinnostuneisiin kyynellampien hukuttamiin korviinsa yhdentekeviä muka-rauhoittavia lauseita. Luokkahuoneessa on kosteaa ja kuumaa, tämä yksi asia ei muutu sateesta miksikään. Kun evästauko on melkein ohi, Monique ei vieläkään suostu edes koskemaan leipään, kekseihin, veteen tai mangomehuun, jotka hänen nallekarhunmuotoiseen koulureppuunsa on pakattu. Sen sijaan jatkuva itkeminen vaikuttaa olevan parempaa ajanvietettä, joten pyyhin taas hänen kyyneleitään toisella kädelläni ja otsani hikipisaroita toisella. Kolmen uuvuttavan tunnin jälkeen lapsi viimein nukahtaa kauan sitten puutuneille reisilleni, ja opettaja käskee minua laittamaan hänet alas makuulle saadakseni tovin venytellä jalkojani. Helpottuneena tottelen, varovasti. Mutta jotenkin tyttö aistii hetkellisen välittömän turvan puutteen ja alkaa uudelleen vollottaa. Kun Moniquen äiti lopulta hakee tytön yhden jälkeen iltapäivällä, hän kiittää kaikkia opettajia ja onnistuu välttämään vilkaisemastakaan minuun.
Sateen unenomainen vaikutelma ei poistu koko päivänä. Perheeni viettää iltapäivän yhdessä; illalla kääriydymme toisiimme lämpöä hakien. Minä istun matolla lasten kanssa jotka haukottelevat tavallista aikaisemmin. Ajattelen, että tämä sateinen päivä oli kovin erilainen verrattuna muihin päiviini täällä. Erilainen – ei oikeastaan huonompi. Kissoista kolmas saapuu ja käpertyy mukavasti keskellemme. Kaikki lepää jälleen hiljaisuudessa.
